Katsomuskasvatuksen asiantuntijat Saila Poulter ja Silja Lamminmäki-Vartia sanovat, että nyt on aika kääriä hihat ja aloittaa työt. Katsomuskasvatus tulisi nähdä päiväkodeissa koko työyhteisön yhteisenä kehittämisen kohteena. Kehitystyön tulisi lähteä johtamisesta, mutta myös yksittäiset työntekijät voivat nostaa aiheen keskusteluun ja vaatia tämän kasvatusalueen hoitamista ja kehittämistä.
– Jos katsomuskasvatus näyttäytyy huoltajille vain pääsiäis- tai joulukirkkoina, on ymmärrettävää, että se herättää heissä ihmetystä. Kun katsomuskasvatusta aletaan toteuttaa laajemmin, saattaa sekin ensin herättää ihmettelyä. Ihanteellista olisi, että katsomuskasvatus on niin normaali osa arkea, ettei sitä enää kukaan ihmettele eikä kyseenalaista, uskonnondidaktiikan yliopistolehtori, dosentti Saila Poulter toteaa.
Katsomuskasvatuksen tueksi voidaan tehdä esimerkiksi vuosikello, johon on merkitty kuukausittain pidettävät katsomuskasvatukseen liittyvät työskentelyt. Päiväkotiin voidaan teeman tai tapahtuman konkretisoimiseksi rakentaa hetkeksi vaikkapa kirkko-, ikoni- tai moskeijanurkkaus, jossa lapsi voi leikkiä. Aiheita voi käsitellä myös lattiakuvien avulla.
– Kun henkilöstö on tuonut katsomuksellisia asioita rohkeasti esiin, onnistumisen kokemukset ovat olleet suuria. Kasvattajat ovat olleet vaikuttuneita siitä, miten innokkaasti lapset ovat olleet tilanteissa mukana, ja minkälaisia oivalluksia ja pohdintoja heille on syntynyt, Lamminmäki-Vartia kertoo. Hän toimii yliopisto-opettajana varhaiskasvatuksen opettajakoulutuksen parissa yhdessä Poulterin kanssa.
Kädet levällään -pedagogiikka on heidän yhdessä lanseeraama käsite siitä, miten katsomuskasvatukseen usein suhtaudutaan. Katsomuksellisten aiheiden puuttumista on puolusteltu osaamattomuudella tai haikailtu opetusmateriaalin perään. Nyt materiaalia ja tukea on runsaasti saatavilla.
– Enää ei voi selitellä. On aika siirtyä kädet levällään -pedagogiikasta eteenpäin. Nyt kääritään hihat, ja aletaan töihin, naiset hehkuttavat.
Juhlavuotena nostetaan lapsen oikeutta uskontoon
Suomen uskonnonvapauslaki täyttää tänä vuonna sata vuotta. Kasvatustieteilijät ovat kuitenkin huolissaan yhteiskunnallisesta ilmapiiristä, uskonnonvapauslain negatiivisesta tulkinnasta sekä siitä, että julkisessa keskustelussa ja virkamiesten lausumissa varhaiskasvatustieteellinen näkökulma usein sivuutetaan.
Viime vuonna Pohjois-Pohjanmaalla yhdenvertaisuusvaltuutetun tulkinta seurakunnan päiväkodeille järjestämästä pääsiäistapahtumasta tyrmistytti eri yliopistojen varhaiskasvatuksen tutkijoita ja opettajankouluttajia.
Kun yksittäinen virkamies vesittää mielipiteellään varhaiskasvatuksen ja katsomusten tutkimukseen perehtyneiden tutkijoiden työn, tilanne on turhauttava, Saila Poulter toteaa.
Teimme yhdenvertaisuusvaltuutetun lausunnosta julkisen kannanoton, jonka allekirjoitti kaksikymmentäkaksi eri yliopistojen tutkijaa ja opettajakouluttajaa. Uskonnonvapauslain juhlavuotena on erityisen tärkeää nostaa esiin lapsen oikeus uskontoon, Silja Lamminmäki-Vartia painottaa.
Varovaisuutta ja pelkoa
Naiset jakavat yhteisen huolen siitä, että varhaiskasvattajat ovat tapahtuneen jälkeen entistä varovaisempia käsittelemään katsomuksellisia teemoja.
– Tuntuu, ettei katsomuskasvatuksen kehittäminen pääse etenemään. Keskusteluissa törmää jatkuvasti siihen, mitä saa ja mitä ei saa tehdä sekä pyöritään ainoastaan uskonnollisten tilaisuuksien ympärillä, Lamminmäki-Vartia toteaa.
Suomalaisessa alati maallistuvassa ja moninaistuvassa yhteiskunnassa keskustelu uskonnosta on usein hankalaa.
– Katsomus ja uskonto mielletään henkilökohtaisiksi asioiksi, joita on usein hankala ottaa puheeksi. Tämä on varmasti yksi syy siihen, miksi katsomuskasvatus koetaan niin vaikeaksi, Poulter pohtii.
Poulterin mukaan yhdenvertaisuusvaltuutetun antamassa päätöksessä käytettiin uudenlaista kieltä ja vaikeasti ymmärrettäviä tulkintoja. Oli vaikea ymmärtää, mistä siinä edes puhuttiin.
– Ymmärrän, että tällaisessa tilanteessa varhaiskasvattajat alkavat varoa tekemisiään, ja katsomuskasvatus heikkenee, hän sanoo.
Artikkeli on nosto Silja Lamminmäki-Vartian ja Saila Poulter haastattelusta. Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan lehden numerossa 2/23, joka ilmestyi 10.3.
Teksti Päivi Romppainen Kuva Tapani Romppainen
